My Turn – tarinoita lumilautailusta

Viime talvena pääsin mukaan Kaikki Snoukkaa -projektin kuvausreissulle Pyhälle ja Rukalle, ja tuosta reissusta jäi paljon hyviä muistoja ja hauskoja hetkiä mieleen.

Lumilautaliiton projektin tavoitteena on levittää viestiä siitä, että lumilautailun harrastaminen ja lajissa kilpaileminen on mahdollista myös liikuntarajoitteisille ja muille erityistä tukea tarvitseville henkilöille – eli tutustuttaa paremmin soveltavan lumilautailun pariin. Ja mikäs sen luontevampaa, kun kuvata aiheesta laskuleffa. Projektista syntyneen My Turn- minidokumentin pääsee syksyn aikana katsomaan mm. Rollossa 28.10. osana Arctic Weekendin ohjelmaa, sekä virallisessa ensi-illassa, joka järjestetään Go Expo Winter -tapahtuman aattona Helsingin Messukeskuksessa torstaina 2.11.

(Nyt on muuten vielä ihan viimeiset mahdollisuudet joukkorahoittaa leffan kustannuksia ja saada samalla alehintainen lippu Go Espo Winter messuille. Rahoittamaan pääset tästä, go go go!)

Olen miettinyt, että oikeastaanhan soveltaminen on ihan lähtökohtaisesti tosi olennainen osa lumilautailua. Lajissahan nimenomaan arvostetaan luovuutta, kekseliäisyyttä ja persoonallisuutta.

On laskijoita, jotka vetää parkissa samat tylsät gräbit ja kolmoset just niistä paikoista, mistä parkin suunnittelija on ajatellutkin niitä tehtävän (esim. useimmiten minä). Ja sitten on niitä, jotka näkee omia linjoja ja uusia mahdollisuuksia ihan joka paikassa ja osaavat vielä ottaa ne luovasti haltuun. Näitä tyyppejä minä ainakin erityisesti ihailen. Jos soveltamista katsottaisiin lumilautailussa pahalla, voi olla että esimerkiksi monet onefoot-temput olisi jääneet keksimättä, saati että joku olisi rohjennut viedä lumilautailun kaupunkiympäristöön.

Se, että lumilautailuun on kehitetty esimerkiksi Twinrider eli ”istumalumilauta”, on mun mielestä sitä samaa luovuutta ja kekseliäisyyttä joka vie tätä lajia eteenpäin. Ja siksi onkin ihan mahtavaa, että soveltavaa lumilautailua kehitetään nimenomaan lajiliiton sisällä, eikä pelkästään vammaisurheilun omissa piireissä.

Hyvä esimerkki soveltamisesta on se, että näkövammainen Miikka käy läpi rinteen muodot kävellen ennen laskemista ja luottaa lumilaudan päällä omien aistiensa lisäksi oppaaseen, joka tarvittaessa ohjaa suuntaa ja kertoo mitä edessäpäin on tulossa – Miikan oma näkökenttä kun ulottuu ainoastaan sivuille, eli mäessä hän näkee lähinnä sen, mikä ”meni jo”. Tästä saa vähän esimakua tuosta My Turn -dokkarin tiiserillä, joten kurkkaa se jos et jo ole nähnyt!

 

Toisaalta myös kuka tahansa muu laskija käy katsomassa ja arvioimassa hyppyrit ennen niistä hyppäämistä, ja monesti kysyy vielä laskukaverilta, että mimmoset vauhit? Ainakin itse turvaudun muiden laskijoiden apuun harva se päivä mäessä, jos joku obstaakkeli tai temppu mietityttää tai jännittää (ja jännittäähän ne, mutta se on osa hauskuutta).

Yks mun suosikkikohta My Turn -pätkässä on, kun Kaisa kertoo oivalluksesta, että ei ole väliä miltä sun jalat näyttää, vaan mitä niillä pystyy tekemään. Tää on kyllä pointti, mitä ei liikaa voi korostaa tässä kovin ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa. Leffassa on paljon muitakin hyviä pohdintoja ja oivalluksia lumilautailun luonteesta ja ennen kaikkea siitä tulee niin hyvät laskufiilikset, että suosittelen että tsekkaat tän!

Oon niin iloinen, että oon saanut olla tässä mukana.

Senjan parhaimmistoa: Husfjellet

Mulle ja Juholle on käynyt kaksi kertaa niin, että ollaan ulkomailla reissussa ollessa törmätty aivan sattumalta omiin kavereihin, joiden ei tiedetty ollenkaan olevan samoilla nurkillakaan. Noina hetkinä maailma on tuntunut jotenkin erityisen pieneltä.

Ekan kerran näin sattui Bangkokissa, jossa Juhon lukiokaveri onnistui jollain ilveellä bongaamaan meidät kadun toiselta puolelta Khao San Roadin ihmisvilinän seasta. Toisen kerran näin sattui meille elokuussa kylänraitilla Pohjois-Norjassa, jossa puolestaan tilanne oli aivan päinvastainen: kylässä ei näkynyt lainkaan liikettä, ei autoja tai jalankulkijoita missään. Oltiin juuri parkkeerattu auto hiljaisen kyläkaupan viereen ja lähdetty etsimään patikointireittiä läheiselle vuorenhuipulle, kun kaupan takaa kaartaa auto, jonka kuskin paikalta näkyikin yllättävän tutut kasvot. Musta on niin huvittavaa, että Juho on ollut Jonten kanssa monesti yhteisillä laskureissuilla Norjassa talvella, ja sitten kun ollaan keskenämme samoilla nurkilla kesälomailemassa, niin Jontte ilmestyy sattumalta maisemiin silloinkin. Mutta olipa hyvä kun törmättiin, sillä sen ansiosta saatiin samalla Jontesta ja Riikasta seuraa meidän sen päiväiselle haikkireissulle.

Sen päivän agendana oli nimittäin kipuaminen Husfjelletin huipulle. Reissuvinkkejä surffaillessani aika monella sivustolla nostettiin Senjan ykköshaikkivaihtoehdoksi Segla, mutta itse tykkäsin kokonaisuudessaan enemmän Husfjelletin reitistä (tosin mielipiteeseeni vaikuttaa varmasti se, että Seglan ihan viimoinen nousu ennen huippua oli sen verran jyrkkä, että korkeanpaikankammo, jota en tiennyt potevani, nosti päätään ja skippasin huipun, enkä siis ole käynyt todistamassa vuorenhuipun huikeaa pystysuoraa pudotusta suoraan alas mereen. Teki jo pahaa kun näin sen Juhon kuvaamalta videolta :D)

Mutta takaisin Husfjellettiin. Husfjelletin reitti lähtee siis Skalandin kylästä, joka on tosi lyhyen poikkeaman päässä Senjan National Tourist Routen varrelta. Me jätettiin auto siis rannassa sijaitsevan ruokakaupan viereen, mutta reitti oikeasti lähtee vähän ylempää kirkon vierestä, joten Skalandiin saapuessa kannattaa tähyillä kirkkoa – sen viereen saa auton parkkiin, ja kirkon edestä löytyy myös kiva piknik-alue.

Reitin faktat pöytään lyhyesti: huipulle ja takaisin kertyy yhteensä noin 7 kilsaa (reitti Skalandista on nimeltään Dronningruta), ja riippuen kuinka haipakkaa päästelee menemään, aikaa kuluu noin 3–5 tuntia. Korkeusmetrejä reissussa kertyy 635 metriä, ja kannattaa varautua siihen, että reissun jyrkimmät pätkät on aika lailla heti alkumatkasta. Mä tykkäsin tästä, kun pusikossa otti aluksi kunnon nousun, ja loivempaa nousua oli ylhäällä, jossa pystyi samalla helposti ihailemaan ympärillä avautuvia huikeita maisemia. Elokuun puolivälissä reitti oli aika vetinen varsinkin alkumatkasta, joten ihan pelkillä lenkkareilla en välttämättä lähtisi lenkkiä tekemään. Täältä hahmottaa koko reitin hyvin, ja näkee samalla vähän lisää kuvia matkan varrelta.

Jos ei jaksa, ehdi tai kykene kiipeämään koko reittiä, niin yksi vaihtoehto on kävellä kirkolta vajaa kilometri ylöspäin reittiä, jolloin vastaan tulee tosi kiva grillauspaikka ja laavu, joka sijaitsee jo sen verran ylempänä, että sieltä on hyvät merimaisemat. Jos etsii kivaa telttapaikkaa Senjalta, niin tuo laavu toimii mielestäni tosi hyvänä vaihtoehtona. Me pidettiin laavulla evästauko alaspäin tullessa, aurinko lämmitti niin että tarkeni hyvin t-paidassa, ja vähän harmitti ettei repusta löytynyt mitään grillattavaa.

Pohjois-Norjan maisemille multa on kauan aikaa sitten loppunut kauniit adjektiivit, siellä on vaan niin upeaa, katsoipa melkein minne vaan. Tällä reissulla olin erityisen viehättynyt noihin kahteen lähes identtiseen huippuun, jotka tunnetaan nimellä litje og store Brusen. Niitä voisin kyllä ilomielin käydä tervehtimässä uudestaankin.