Marraskuu on paskaa, paitsi jos voi olla Floridassa

Aina tasaisin väliajoin joku tarkkanäköinen nostaa somessa esille havainnon, jonka mukaan suomalaiset ovat ilottomia tylsimyksiä, joiden pitäisi opetella nauttimaan elämästä ja olemaan vähän rennompia. Sitten pohditaan moninaisesti syitä tälle. No, aion todella mielikuvituksettomasti vetää pakasta esiin sääkortin. Oletteko katsoneet ulos ikkunasta? (Älkääkä te Lapissa asuvat kertoko, kuinka ihanasti siellä on riittänyt auringonpaistetta ja kinoksittain valkoista lunta. En halua kuulla.)

Marraskuu on pahin. Aivan hirveää kuraa, kirjaimellisesti. Pimeää, märkää, kuraista, hiekkaista. Pimeää. Hyi visto, miten inhoankaan marraskuuta. Mutta jollakin tavalla tätä tuskaa helpottaa se, että se henkilö joka on keksinyt marraskuulle suomenkielisen nimen, ei vissiin itsekään ole ollut mikään fani. Marras nimittäin tarkoittaa kuolemaa (ote Wikipediasta: ”Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja.”)

Jep, täysin marraskuulta kuulostaa. Sitten rupesin miettimään, tuntuisiko tämä kuoleman kuukausi vähän helpommalta, jos se olisi nimetty erilailla? Vähän niin kuin Helsingin Vuosaaressa sijaitseva Aurinkolahti, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Mustalahti. Vuonna 1995 kaupunki kuitenkin päätti, että nyt laitetaan paikalle vähän myyvempi nimi, rakennetaan paikalle hiekkaranta ja kalliita merenranta-asuntoja massipäälliköille. Ehdotankin, että marraskuun nimi vaihdetaan esimerkiksi viinikuuksi. Mielikuva aivan eri. Marras=kuolema, viini=yes please. Toisi sopivasti tasapainoa myös tipattomalle tammikuulle, ja eikös sitä aina toitoteta, että tasapaino pitää kaikessa olla? Ideaa voisi soveltaa myös joulukalenterin tavoin toimivaan viinikalenteriin. Ostaisin. Pitäisiköhän tästä tehdä esim. kansalaisaloite?

(Haha! Tää viinikuu ei näemmä ole yhtään uusi idea, sillä tämän jutun julkaisun jälkeen oli pakko googlettaa, oonko tää nimi tullut mulle jostakin alitajunnasta. No olihan se, ruotsalaisilta nimittäin –paitsi että tätä nimeä on ehdotettu lokakuun paikalle. Plus että tottakai tästä asiasta on jo adressikin: lokakuusta viinikuu.Siellä on yksi allekirjoitus. Saiskohan marraskuu enemmän kannatusta?)

Tänä vuonnahan marraskuu alkoi todella petollisissa merkeissä. Pakkasta, lunta, aurinkoa. Homma oli liian hyvää ollakseen totta, ja kyllähän se totuus paljastui plussakelien ja vesisateiden mukana. Viime vuonna puolestaan onnistuin livistämään marraskuun kusikelejä lähes kahden viikon ajaksi Floridaan, ja kävi ilmi, että marraskuu Floridassa ei ole yhtään hassumpi. Tämän jutun piti itse asiassa olla siitä, miten hienoon katutaidetapahtumaan siellä törmättiin sattumalta, mutta marraskuu-avautumiseksihan se meni. Mutta jos nyt vaan teen niin, että laitan tämän jutun kuvitukseksi sieltä otettuja kuvia.

Marraskuussa Floridan West Palm Beachilla järjestetään joka vuosi Canvas Outdoor Festival, jossa kaupunkikuvaan ilmestyy muraaleja monilta kansainvälisestikin tunnetuilta taiteilijoilta. Tänä vuonna mukana oli näköjään aika paljon samoja tekijöitä kuin viime vuonnakin, töitä voi kurkata vaikka Instagramista. Tällaista väriä kaipaisi enemmän myös (erityisesti marraskuiseen) Suomeen.

-Veera

Hulda ja Kaffe rannalla

”Merenranta ja vapaana temmeltävät koirat – erikseenkin aika huippuja juttuja mutta yhdessä melko voittamaton combo.” Näin olen todennut yhden Instagram-kuvan yhteydessä, kun käytiin ensimmäistä kertaa porukalla tällä kuvissa esiintyvällä oulunsalolaisella hiekkarannalla lokakuussa 2014.

Hulda oli silloin noin nelikuinen pikku kakara, ja koska onnekkaan sattuman kautta ystäväpiiristä löytyi kaksi muutakin samanikäistä koiranpentua, perustimme oman ”pentukerhon”, jonka kesken kokoonnuimme katsomaan koirien tötöilyä, keskustelemaan sisäsiisteyden tasosta, kakan koostumuksesta, pentunappuloista ja naskalihampaiden terävyydestä – oi niitä pentuaikoja. Toinen koirista oli ihana pikkukettu sekarotuinen Tofu ja toinen kiharakarvainen noutaja Kaffe. Huldalla ja Kaffella on ikäeroa kolme päivää, mutta kokoeroa sitten senkin edestä. Kun koirat esiteltiin toisilleen ensimmäistä kertaa jo vähän reilun kahden kuukauden iässä, Huldan leikkitaktiikka oli mennä sohvan alle niin että sieltä pystyi hyvin roikkumaan Kaffen korvissa, mutta Kaffe ei päässyt ottamaan pienestä russelista painiotetta. Kaffe oli jo silloin aikuista jackrussellia kookkaampi.

Oulussa asuessamme meillä oli koiratreffejä melkein viikottain mutta sittemmin pentukerhomme on hajaantunut ympäri Suomea ja koiratreffit harmittavasti jääneet ihan muutamiin kertoihin vuodessa. Viime kuussa Hulda pääsi meidän Oulun reissulle mukaan ja nähtiin samalla Kaffea ja Kaffen ihmisiä Harria ja Ullaa pitkästä aikaa. Koirien edellisestä tapaamisesta oli varmaankin jo yli vuosi, mutta kyllähän vanhat ystävät heti muistivat toisensa ja saman tien kun autosta päästiin rannalle, alkoi hippaleikit ja vedessä läträäminen. Kaffen mielestä vesi on yksi maailman parhaita asioita, ja vedessähän voi hyvin viettää tuntikausia huolimatta sääolosuhteista tai lämpötiloista. Mutakin käy ihan yhtä hyvin. Mutta voitteko näiden kuvien perusteella uskoa, että normaalisti Hulda on kunnon hienohelma, joka sateella vaatii lyhempiä lenkkejä ja on hyvin järkyttynyt, jos lenkillä vahingossa rapaa tassunsa kuralammikossa?

On hankala selittää, miten mahtavalta tuntuu katsella, kun koirat leikkivät vapaana hippaa kieli pitkällä, kaivavat yhdessä rantahiekkaan kuoppia kuono hiekan peitossa ja yrittävät varastaa toisiltaan rantavedestä noukittuja levätupsuja. Ehkä se on se vilpitön motivaatio ja into, kun mikään ei ole just sillä hetkellä siistimpää kuin juosta niin lujaa kuin tassuista pääsee. Kyllä sitä vaan on kiitollinen siitä, että pääsee tuommoisen karvaisen kahelin touhuja todistamaan päivästä toiseen, on ne vaan niin mahtavia tyyppejä!

Monet jackrussellin omistajat sanovat että tämän rodun kanssa tarvitsee paljon huumorintajua, mutta täytyy sanoa että on se Kaffekin melko huumorityyppi. Kaffella on myös ihan oma erityistaito, nimittäin Zoolander-tason poseerauskyvyt. Harri kuvaa Kaffea paljon, enkä yhtään valehtele kun kerron että todistin hetkeä, kun Kaffe puuhaili rantavedessä omiaan, mutta heti kameran nähtyään koira jäi ihan hiljaa paikalleen poseeraamaan että Harri sai otettua kuvan, ja kameran sulkimen äänen kuultuaan koira vaihtoi asentoa ja jäi siihen taas hetkeksi. Aikamoista! Aikamoisen upeita (siis maagisen no huh huh!-tason upeita) on kyllä kaksikon yhteistyön tuloksetkin, niitä pääsee katsomaan Instagramista @kaffegram. Elämänne on laadukkaampaa kun laitatte tämän tilin seurantaan, lupaan sen henkilökohtaisesti.

Tällä viikolla näin Harria Helsingissä (ilman omia koiria), ja Koffarissa meitä tuli tervehtimään innokas pikkukoira, jonka omistaja totesi meidän rapsutellessa koiraa, että ”tämä se tykkää ihmisistä paljon enemmän kuin toisista koirista”. Mihin Harri vastasi, ”jännä juttu, kun itellä se menee just toisin päin”.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

Kuvat: Harri Tarvainen