Kylässä Toven kesämökillä – Koskettavan kaunis Klovharun

Tahma-ailakki kuulostaa hahmolta, jonka voisi löytää muumikirjojen saduista seikkailemasta. Sen sijaan se on kukkiva ruoho, joka kasvaa päättäväisesti Tove Janssonin entisen kesäpaikan Klovharunin kallionkolosta.

On heinäkuun puoliväli ja saaressa vierailuviikko, jolloin ulkopuoliset ovat tervetulleita tutustumaan saareen ja Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän rakentamaan mökkiin, jota kaksikko asutti lähes 30 kesää yhdessä.

Opas kertoo, että Klovharun-nimi tulee haljenneesta kalliosta. Yksi saaren tunnusomaisista piirteistä onkin saaren keskelle aikojen saatossa kaivertunut laguuni, joka saa luodon näyttämään siltä kuin se olisi haljennut kahteen osaan. Luoto on kallioinen, mutta myös täynnä kukkia. Jokaisesta kivenhalkeamasta puskee ulos vehreyttä, ja tahma-ailakilla on monta ystävää: violetteja rantakukkia, keto-orvokkeja, keltamataraa, ruohosipulia ja heiniä.

Saaressa on itkettävän kaunista, sen kirjoitin myös tuvan vieraskirjaan. Tyynessä laguunissa ui kaksi joutsenta, ja voin kuvitella Toven niiden seuraan uimaan kukkaseppele päässään ja leveä hymy kasvoillaan. Saari huokuu muumikirjojen tunnelmaa ja sieltä voi helposti tunnistaa asioita, joita Tove sanoitti ja piirsi kirjoihinsa.

Sisällä mökissäkin esteetikon silmä lepää: mökistä avautuu ikkuna neljään ilmansuuntaan, ja kaikista niistä voi nähdä meren. Kirjahyllyssä on rivi kasvi- ja lintukirjoja, Andre van Lysebethin Yoga-kirja, Claes Andersonin En mänska börjar lika sin själ ja Edgar Rice Burroughsin Tarzanin paluu, muiden joukossa. Muumimukejakin hyllyllä on pieni kokoelma. Katosta roikkuu voimistelurenkaat, seinän vieressä lepää puinen ”Gordon’s Dry Gin” puulaatikko (ehkä merestä poimittu, kuten Toven Kesäkirjassa?) ja patinoituneen kirjoituspöydän vieressä on rivi kynttilöitä. Yksi tuikkulyhty on tehty sileistä rantakivistä, joille on maalattu silmät. Siinä rykelmänä ne näyttävät ihan hattivateilta.

Joutsenten lisäksi saarella on lokkiyhdyskunta, joka tuli myös Tovelle ja Tuulikille erittäin tutuksi. Elämää lokkien kanssa kuvataan kirjassa Haru, eräs saari:

”Tottahan minä tiedän että merilinnut tulivat ensin! Niillä on vanhat rekisteröidyt reviirinsä, ties kuinka monen sukupolven ajalta, ja ilmiselvää on että ne vihaavat meitä, ne syöksähtelevät kohti nokka auki ja kirkuvat. Tiirat ovat pahimpia, varsinaisia sotureita, ja kohdistavat kakkansa tarkimmin. Nämä hohtavat valkeat vapauden ja taivaanrannan symbolit tekevät meidät kohta hulluiksi. Tooti ei voi tehdä grafiikkaa ilman sateenvarjoa, ja kun hän hyppää narua aamuisin se tulkitaan sodanjulistukseksi (mikä huvittaa minua). Me emme saa uida, emme laskea verkkoja, emme edes mennä veneelle, minua ei ole ikinä vihattu näin vakaumuksellisesti!”

Mutta näin heinäkuun puolivälissä tiirojen viha on lieventynyt huomattavasti, vähän samaan tapaan kuin lintujen laulukin vaimenee sitä mukaa, mitä pidemmälle kesää mennään. Tässä vaiheessa perheenperustaminen on tehty, lokinpoikaset harjoittelevat itsenäistä elämää ja linnut ovat kenties jo sopeutuneet siihen tilanteeseen, että ne joutuvat jakamaan tämän saaren ihmisten kanssa.

Toki meidänkin vierailulla lokit näyttävät pitävän yhdessä torikokousta ja aivan kuin ne koittaisivat yhdessä juonia, miten kaksijalkaisista tunkeilijoista pääsisi eroon. Meidän seurueen kohdalla ongelma ratkeaa itsestään, sillä retkemme saareen kestää reilun tunnin, kun taas nousemme takaisin veneeseen kohti manteretta.

Pienessä ajassa saari jätti lähtemättömän vaikutuksen – kunpa joskus voisi nähdä tällä saarella, kun aurinko nousee ja laskee. Haru-kirjan mukaan myös keväinen jäiden lähtö on mykistävää seurattavaa, ja se on helppo uskoa. Pieni saari on varmasti kaikkina vuodenaikoina suurenmoisen kaunis.

• Klovharunista lisää sivulla www.tovejansson.com.
• Vierailuja Klovharulle järjestää Pellinge Hembygdsförening r.f.

Puutalo Pispalasta

Siinä talossa, jonka kaikki tunnistavat kuvista, on kolme pientä vahtia ikkunan takana. Pumpuliset, valkoiset turkit eivät tee niistä järin vaarallisen näköisiä, mutta sitäkin herttaisempia. Yhden talon nurkka on täynnä vaaleanpunaisia pioneita, joiden valtava terälehtien määrä saa ne notkumaan vieri vieressä kohti maata. Varjoisella sisäpihalla punasavisten kukkaruukkujen vieressä pyykit roikkuvat narulla juuri niin idyllisen näköisesti kuin kuvitella saattaa. Pienen tasaisen ruohikkopihan sijasta toisen talon edustalla on kuriton joukko niittykukkia ja erään ikkunaruudun takaa kurkistaa täytetty ruskeasulkainen lintu. Postilaatikoiden kyljissä lukee tavallisia sukunimiä, ja sitten sellaisia, joista tulee mieleen suuret suomalaiset teollisuussuvut.

Ja tietenkin juuri sillä hetkellä, kun on eniten uppoutunut näiden vanhojen puutalojen herkkään tunnelmaan, tulee yhtäkkiä pihalta kaksi koiraa terävästi haukkuen omalle koiralleni.

Olen kertonut kaikille jotka ovat kysyneet ja niillekin jotka eivät, että minun unelmani on puutalo Pispalasta. Jonakin päivänä se tulee toteen, tai jos ei, niin sen on korvannut jokin toinen unelma.

Näitä jyrkkiä, kiemuraisia katuja kävellessä tuntuu kuitenkin mahdottomalta ajatukselta, että jokin näistä kodeista tulisi myyntiin. Että joku, jonka huoneiden ikkunoista näkyy Pyhäjärvi ja sekalainen rivi eri värisiä taloja, laittaisi kotinsa myyntiin ja muuttaisi muualle. Että jättäisi taakseen nämä mansardikattoiset rakennukset, joiden ylle männyt ja vaahterat kaartuvat, ja joiden välistä portaat kulkevat ylös ja alas. Tämän harjulla sijaitsevan naapuruston, jonka korkeimmalta kohdalta näkee pitkälle Pyhäjärven vastarannalle saakka, ja kadun toiselle puolelle vaihtaessa Näsijärven sinisen selän.

Mutta samalla kuitenkin tämänkin kadun varrella on myynnissä jonkun koti, nykyinen tai entinen, aivan Lauri Viidan vanhan kotitalon naapurissa. Tunnistan sen kun se tulee odottamatta kohdalle ja mietin, miltä tuntuisi jos olisikin niin paljon rahaa, että voisi tehdä kaupat juuri tuosta vaaleanpunaisesta talosta.

Pyhäjärven rantapolulla Hulda huomaa siilin ennen minua. Pieni kuono käy haistamassa sitä, ja siili vetäytyy pieneksi piikkipalloksi. Kun odotamme vieressä hetken hiljaa, siili uskaltaa avata keränsä ja tallustaa heinikkoon. Ja vieressä Hulda puhisee ihmetystä täynnä ja karvat koko selän mitalta pystyssä, koska tämä on kenties aivan ensimmäinen kerta, kun se tapaa siilin.

Ja minä kyykistyn rannassa kasvavan punaisen apilapuskan viereen, koska juuri siitä saa hurmaavan näkymän Pispalan mäelle, haulitornille, massiiviselle Pispalan koululle ja vieri vieressä seisoville puisille taloille. Kenties jokin niistä on joku päivä minun ja meidän. Sitä ennen, on ainakin tämä maisema.

My Turn – tarinoita lumilautailusta

Viime talvena pääsin mukaan Kaikki Snoukkaa -projektin kuvausreissulle Pyhälle ja Rukalle, ja tuosta reissusta jäi paljon hyviä muistoja ja hauskoja hetkiä mieleen.

Lumilautaliiton projektin tavoitteena on levittää viestiä siitä, että lumilautailun harrastaminen ja lajissa kilpaileminen on mahdollista myös liikuntarajoitteisille ja muille erityistä tukea tarvitseville henkilöille – eli tutustuttaa paremmin soveltavan lumilautailun pariin. Ja mikäs sen luontevampaa, kun kuvata aiheesta laskuleffa. Projektista syntyneen My Turn- minidokumentin pääsee syksyn aikana katsomaan mm. Rollossa 28.10. osana Arctic Weekendin ohjelmaa, sekä virallisessa ensi-illassa, joka järjestetään Go Expo Winter -tapahtuman aattona Helsingin Messukeskuksessa torstaina 2.11.

(Nyt on muuten vielä ihan viimeiset mahdollisuudet joukkorahoittaa leffan kustannuksia ja saada samalla alehintainen lippu Go Espo Winter messuille. Rahoittamaan pääset tästä, go go go!)

Olen miettinyt, että oikeastaanhan soveltaminen on ihan lähtökohtaisesti tosi olennainen osa lumilautailua. Lajissahan nimenomaan arvostetaan luovuutta, kekseliäisyyttä ja persoonallisuutta.

On laskijoita, jotka vetää parkissa samat tylsät gräbit ja kolmoset just niistä paikoista, mistä parkin suunnittelija on ajatellutkin niitä tehtävän (esim. useimmiten minä). Ja sitten on niitä, jotka näkee omia linjoja ja uusia mahdollisuuksia ihan joka paikassa ja osaavat vielä ottaa ne luovasti haltuun. Näitä tyyppejä minä ainakin erityisesti ihailen. Jos soveltamista katsottaisiin lumilautailussa pahalla, voi olla että esimerkiksi monet onefoot-temput olisi jääneet keksimättä, saati että joku olisi rohjennut viedä lumilautailun kaupunkiympäristöön.

Se, että lumilautailuun on kehitetty esimerkiksi Twinrider eli ”istumalumilauta”, on mun mielestä sitä samaa luovuutta ja kekseliäisyyttä joka vie tätä lajia eteenpäin. Ja siksi onkin ihan mahtavaa, että soveltavaa lumilautailua kehitetään nimenomaan lajiliiton sisällä, eikä pelkästään vammaisurheilun omissa piireissä.

Hyvä esimerkki soveltamisesta on se, että näkövammainen Miikka käy läpi rinteen muodot kävellen ennen laskemista ja luottaa lumilaudan päällä omien aistiensa lisäksi oppaaseen, joka tarvittaessa ohjaa suuntaa ja kertoo mitä edessäpäin on tulossa – Miikan oma näkökenttä kun ulottuu ainoastaan sivuille, eli mäessä hän näkee lähinnä sen, mikä ”meni jo”. Tästä saa vähän esimakua tuosta My Turn -dokkarin tiiserillä, joten kurkkaa se jos et jo ole nähnyt!

 

Toisaalta myös kuka tahansa muu laskija käy katsomassa ja arvioimassa hyppyrit ennen niistä hyppäämistä, ja monesti kysyy vielä laskukaverilta, että mimmoset vauhit? Ainakin itse turvaudun muiden laskijoiden apuun harva se päivä mäessä, jos joku obstaakkeli tai temppu mietityttää tai jännittää (ja jännittäähän ne, mutta se on osa hauskuutta).

Yks mun suosikkikohta My Turn -pätkässä on, kun Kaisa kertoo oivalluksesta, että ei ole väliä miltä sun jalat näyttää, vaan mitä niillä pystyy tekemään. Tää on kyllä pointti, mitä ei liikaa voi korostaa tässä kovin ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa. Leffassa on paljon muitakin hyviä pohdintoja ja oivalluksia lumilautailun luonteesta ja ennen kaikkea siitä tulee niin hyvät laskufiilikset, että suosittelen että tsekkaat tän!

Oon niin iloinen, että oon saanut olla tässä mukana.

Senjan parhaimmistoa: Husfjellet

Mulle ja Juholle on käynyt kaksi kertaa niin, että ollaan ulkomailla reissussa ollessa törmätty aivan sattumalta omiin kavereihin, joiden ei tiedetty ollenkaan olevan samoilla nurkillakaan. Noina hetkinä maailma on tuntunut jotenkin erityisen pieneltä.

Ekan kerran näin sattui Bangkokissa, jossa Juhon lukiokaveri onnistui jollain ilveellä bongaamaan meidät kadun toiselta puolelta Khao San Roadin ihmisvilinän seasta. Toisen kerran näin sattui meille elokuussa kylänraitilla Pohjois-Norjassa, jossa puolestaan tilanne oli aivan päinvastainen: kylässä ei näkynyt lainkaan liikettä, ei autoja tai jalankulkijoita missään. Oltiin juuri parkkeerattu auto hiljaisen kyläkaupan viereen ja lähdetty etsimään patikointireittiä läheiselle vuorenhuipulle, kun kaupan takaa kaartaa auto, jonka kuskin paikalta näkyikin yllättävän tutut kasvot. Musta on niin huvittavaa, että Juho on ollut Jonten kanssa monesti yhteisillä laskureissuilla Norjassa talvella, ja sitten kun ollaan keskenämme samoilla nurkilla kesälomailemassa, niin Jontte ilmestyy sattumalta maisemiin silloinkin. Mutta olipa hyvä kun törmättiin, sillä sen ansiosta saatiin samalla Jontesta ja Riikasta seuraa meidän sen päiväiselle haikkireissulle.

Sen päivän agendana oli nimittäin kipuaminen Husfjelletin huipulle. Reissuvinkkejä surffaillessani aika monella sivustolla nostettiin Senjan ykköshaikkivaihtoehdoksi Segla, mutta itse tykkäsin kokonaisuudessaan enemmän Husfjelletin reitistä (tosin mielipiteeseeni vaikuttaa varmasti se, että Seglan ihan viimoinen nousu ennen huippua oli sen verran jyrkkä, että korkeanpaikankammo, jota en tiennyt potevani, nosti päätään ja skippasin huipun, enkä siis ole käynyt todistamassa vuorenhuipun huikeaa pystysuoraa pudotusta suoraan alas mereen. Teki jo pahaa kun näin sen Juhon kuvaamalta videolta :D)

Mutta takaisin Husfjellettiin. Husfjelletin reitti lähtee siis Skalandin kylästä, joka on tosi lyhyen poikkeaman päässä Senjan National Tourist Routen varrelta. Me jätettiin auto siis rannassa sijaitsevan ruokakaupan viereen, mutta reitti oikeasti lähtee vähän ylempää kirkon vierestä, joten Skalandiin saapuessa kannattaa tähyillä kirkkoa – sen viereen saa auton parkkiin, ja kirkon edestä löytyy myös kiva piknik-alue.

Reitin faktat pöytään lyhyesti: huipulle ja takaisin kertyy yhteensä noin 7 kilsaa (reitti Skalandista on nimeltään Dronningruta), ja riippuen kuinka haipakkaa päästelee menemään, aikaa kuluu noin 3–5 tuntia. Korkeusmetrejä reissussa kertyy 635 metriä, ja kannattaa varautua siihen, että reissun jyrkimmät pätkät on aika lailla heti alkumatkasta. Mä tykkäsin tästä, kun pusikossa otti aluksi kunnon nousun, ja loivempaa nousua oli ylhäällä, jossa pystyi samalla helposti ihailemaan ympärillä avautuvia huikeita maisemia. Elokuun puolivälissä reitti oli aika vetinen varsinkin alkumatkasta, joten ihan pelkillä lenkkareilla en välttämättä lähtisi lenkkiä tekemään. Täältä hahmottaa koko reitin hyvin, ja näkee samalla vähän lisää kuvia matkan varrelta.

Jos ei jaksa, ehdi tai kykene kiipeämään koko reittiä, niin yksi vaihtoehto on kävellä kirkolta vajaa kilometri ylöspäin reittiä, jolloin vastaan tulee tosi kiva grillauspaikka ja laavu, joka sijaitsee jo sen verran ylempänä, että sieltä on hyvät merimaisemat. Jos etsii kivaa telttapaikkaa Senjalta, niin tuo laavu toimii mielestäni tosi hyvänä vaihtoehtona. Me pidettiin laavulla evästauko alaspäin tullessa, aurinko lämmitti niin että tarkeni hyvin t-paidassa, ja vähän harmitti ettei repusta löytynyt mitään grillattavaa.

Pohjois-Norjan maisemille multa on kauan aikaa sitten loppunut kauniit adjektiivit, siellä on vaan niin upeaa, katsoipa melkein minne vaan. Tällä reissulla olin erityisen viehättynyt noihin kahteen lähes identtiseen huippuun, jotka tunnetaan nimellä litje og store Brusen. Niitä voisin kyllä ilomielin käydä tervehtimässä uudestaankin.

Hamn i Senja – Pohjois-Norjassa reissussa

Esteetön näköala merelle ja vieressä tönöttäville vuorenhuipuille, pehmeä varvikko makuualustan alla ja vieressä mäki täynnä hillaa valmiina poimittavaksi aamupuuroon.

Tällaiset speksit oli meidän ekan yön telttapaikalla Senjan saarella Pohjois-Norjassa, mutta ei lähtenyt telttailureissu siltikään liikkeelle ihan niin kuin Strömsössä.

Meidän reissu Pohjois-Norjaan elokuussa alkoi Hamn i Senja -nimisestä pienestä satamasta, jonka vieressä sijaitsevan Sukkertoppenin kupeeseen laitettiin teltta. Säätietoja vilkuiltiin tarkkaan yr.no -sivustolta (aivan paras Norjan meteorologisen instituutin saitti jonka ennusteisiin luotan kuin äitiini), tuultahan se lupaili mutta näytti siltä että kovimmin vasta seuraavana aamuna. Turakaisten tuulten tulkinta ei kuitenkaan ollut just siinä hetkessä aivan vahvimmalla pohjalla sillä yöllä tuuli ja piiskaava sade yllätti meidät kuitenkin siinä määrin, että heti valoisan tultua, sateen ja tuulen hieman hetkellisesti laannuttua pakattiin kamat kasaan, kaivettiin ainoa syvää unta nauttiva pieni jackrusselli makuupussin uumenista pihalle, hyvästeltiin ihanat hillamättäät ja paineltiin takasin autolle. Meillä oli onneksi ihan superhyvä ajoitus, koska heti autoon sisään päästyämme alkoi semmoinen 24 tunnin myräkkä, että päädyttiin suosiolla turvautumaan hotellimajoitukseen seuraavaksi yöksi.

Hamn i Senja on pienestä kalastajasatamasta matkailuresortiksi muutettu mesta, jossa pääsee talvella mm. bongailemaan revontulia ja valaita ja kesällä paikka on suosittu kajakkiretkikohde, sillä ihan sen kupeessa sijaitsee rykelmä pieniä saaria, joita ympäröi kristallinkirkas vesi. Meillä oli reissussa sup-laudat mukana, ja toiveikkaana pidettiin peukkuja pystyssä, että myrskykelin jälkeen päästäisiin tutustumaan lähemmin noihin saariin, joista ystäväni Maria on kirjoittanut tarkemmin täällä (Marian vinkistä me alunperin tähän paikkaan löydettiinkin, joten kiitos!).

Majoitus ei tietenkään paikassa ole ihan halpaa, joten mekin jouduimme pulittamaan pienenpienestä kahden hengen huoneesta yhteensä n. 160 € yhdeltä yöltä. Positiivinen yllätys kuitenkin oli, että hotellista löytyy myös koiraystävällisiä huoneita. Huone oli siis ihan minipieni ja mistään merinäköaloista ei tässä kopperossa tarvinnut haaveilla, mutta kelpasihan siellä pidellä myrskyä, köllötellä ja katsoa Game of Thronesin uusimman jakson – ja repiä riemua tuosta omituisesta piikikkäästä yölampusta, joka sijaitsi siis sängyn päädyssä – design fail much? Voiko joku selittää?

Huoneen suhteellisen suolaisella hinnalla sai kuitenkin onneksi myös tosi hyvän aamiaisen. Yleensähän hotelleissa tai ravintolassa ei ihan hirveän hyvällä katsota jos asiakkaat vievät ruokaa mukanaan buffetista, mutta tuolla päinvastoin ihan kannustettiin tekemään aamupalapöydästä halutessaan eväät päivälle, jos on lähdössä retkelle vuorille tai merelle. Mekin tietenkin otettiin neuvosta vaari ja tehtiin ihan törkeän hyvät nutella-maapähkinävoileivät haikkievääksi (Nutella – tuo syntinen ruoka jota on sallittua nauttia ainoastaan ulkomailla).

Meillä oli tällä kertaa sen verran huono tuuri, että vaikka tuuli laantuikin reippaasti, oli merellä silti vielä sen verran aallokkoa, että sunnuntaisuppailijoina ja koiran kanssa ei viitsitty lähteä vesille, vaan lähdettiin etiäppäin tutkimaan Senjan saarta. Hyvällä säällä paikka olisi kyllä ollut ihan täydellinen päiväsuppausretkelle, sillä Hamn i Senjassa oli tosi hyvä laituri josta on helppo lähteä supilla tai kajakilla liikkeelle, ja näyttihän ne saaret nyt aivan täydellisiltä!

Mutta vaikka suppireissu jäikin tällä reissulla pelkäksi haaveeksi niin onneksi nuo saaret näkee myös viereisen Sukkertoppenin huipulta, joten sinne kannattaa käydä kiipeämässä – reitti on suhteellisen iisi ihan viimeisiä korkeusmetrejä lukuun ottamatta, huipulle nimittäin saa kiivetä reitille kiinnitetyn köyden varassa kiikkuen. Täten myöskään koiran kanssa ei ihan huipulle pääse, mutta aika lähelle kuitenkin. Reitin varrella on myös hyviä telttapaikkoja, jos kamojen roudaaminen muutama sata metriä nousua ei ole kynnyskysymys.

Kukkamandalat – luovaa tekemistä luonnosta

Alkukesästä törmäsin sattumalta Instagramissa kuvaan, jossa kukkia, lehtiä ja yksittäisiä terälehtiä oli aseteltu symmetrisesti paperille ja niistä muodostui upea, värikäs kuvio. Kuvatekstissä oli hashtag #flowermandala. Olin nähnyt erilaisia mandaloita kyllä aikaisemminkin, mutta se taisi olla eka kerta kun näin sellaisen aidoista kukista tehtynä. Aloin tutkimaan tagia vähän tarkemmin, ja eteen tuli mitä huikeampia kukkaluomuksia. Ja heti tuli sellainen fiilis, että tuommoisen tekemistä haluan itsekin koittaa!

Kukkamandaloissa on se mahtava puoli, että niistä tulee kauniita lähes väistämättä – se kun sattuu olemaan kukkien sisäänrakennettu ominaisuus. Monessa luovassa harrastuksessa tyydyttävää lopputulosta saa harjoitella jonkin aikaa, mutta ainakin itsellä kukkamandalan kohdalla se ”this is shit, I am shit” -vaihe oli jotenkin hyvin paljon lievempi kuin yleensä. Toki kannattaa ottaa huomioon, että höyhentäkin kevyemmät pienet terälehdet eivät aina taivu omaan tahtoon, ja ensiksi kannattaakin aloittaa vaikka kokonaisilla kukilla kuin pienen pienillä yksittäisillä terälehdillä. Asetelmat kannattaa tehdä sisätiloissa tai muuten tuulensuojassa, sillä mikään ei ole ankeampaa kuin kukkiin tarraava tuulenpuuska juuri silloin, kun pieninkin lehti on löytänyt millilleen oikean paikkansa mandalasta.

Kesän mittaan on jotenkin tullut tarkasteltua ympäristöä, kasveja ja kukkia entistäkin tarkemmalla silmällä, kun samalla on miettinyt, että miltähän tuo lehden muoto tai tuo terälehti näyttäisi pöydälle aseteltuna. Tuntuu, että monet kukat olen huomannut ensimmäistä kertaa ja pistänyt paljon tarkemmin merkille, että mikä kasvi on milloinkin kukassa. Yksi hieno asia kukkamandalan tekemisessä on se, että saa ihan vapaasti käyttää mielikuvitusta, yhdistellä kukkia eri lehtien kanssa ja tavallaan näin luoda ihan uudenlaisia kasveja, mitä luonnosta ei oikeasti löydy.

Mandala on sanskriittia ja tarkoittaa ympyrää, keskusta tai yhteyttä. Ja vaikka monet mandalat onkin ympyrän muotoon tehtyjä, en itse ole ottanut sitä niin kirjaimellisesti, vaan fiiliksen mukaan tehnyt erilaisia kuvioita ja muotoja. Kukkamandalan tekeminen on osoittautunut rentouttavaksi hommaksi, jossa keskittyminen on usein niin vahvasti siinä hetkessä, että ajantaju katoaa – ehkä just siksi olen monesti päätynyt näpertelemään kukkien kanssa sunnuntaisin, eli juuri silloin kuin maanantai ja seuraava työviikko koittavat jo puskea ajatuksiin.

Pari vinkkiä, mitkä kannattaa laittaa korvan taakse kun lähtee keräämään materiaalia kukkamandalaan:

Älä nyysi kukkia naapurin pihapiiristä.

Villiyrttejä, marjoja ja sieniä saa jokamiehenoikeuksien mukaan kerätä mistä vaan paitsi aivan pihapiirien välittömästä läheisyydestä. Ota kuitenkin huomioon, että esim. jäkälää, sammalta tai varpuja ei saa metsästä kerätä ilman maanomistajan lupaa. Muutenkin poimiessa kannattaa käyttää järkeä niin, ettei kyni tiettyä aluetta paljaaksi kasveista (jotenkin mulla on tosin sellainen tunne, että kukkamandalaa tekevä tyyppi arvostaa kasveja siinä määrin, että huomautus on täysin turha. Pyydän jo valmiiksi anteeksi).

Jätä kansallispuistojen kukat rauhaan.

Laissa ei ole määritelty mitä luonnonvaraisten kukkien osia saa kerätä, joten kukkien poimiminen kuuluu käytännössä jokamiehen oikeuksiin, jos kasvi ei ole rauhoitettu. Käsittääkseni kansallispuistoissa on kuitenkin sallittua kerätä vain marjoja ja sieniä, ei muita kasvin osia. Kansallispuistoissa kannattaa siis pitää näpit kurissa, vaikka kuinka hienoja kukkia tulisi eteen.

Hyödynnä maahan pudonneet kukat ja lehdet.

Välillä omatunto on kolkutellut, kun olen poiminut täydessä kukassa olevia kasveja sitä varten, että napsin terälehdet yksitellen irti, asettelen ne pöydälle ja annan lakastua siihen. Mutta mandaloihin voi hyödyntää myös maahan pudonneita lehtiä ja kukkia. Olen itse poiminut maasta juuri pudonneita omenankukan terälehtiä sekä dyykannut materiaalia taloyhtiön puutarhajätelavalta (sieltä löytyi muun muassa vielä täysin hyvännäköisiä orvokinkukkia!). Syksyllä taas on hyvää aikaa keskittyä ruskan pudottamiin lehtiin.

Vieraslajien kohdalla ei tarvitse säästellä.

Lupiinit, kurtturuusu ja jättipalsami ovat ihan kauniita kukkia, mutta haitallisia vieraslajeja Suomessa. Niitä voi siis huoletta kerätä mandalan materiaaliksi (ainakin silloin kun kasvi on vielä kukassa eivätkä siemenet ole vielä kypsyneet). Jättiputken kukinto kannattaa kuitenkin jättää rauhaan, koska jättiputken kasvineste voi aiheuttaa palovamman kaltaisia vammoja auringonvalon kanssa.

Lupiinin lehti on muuten kaikessa pyöreässä geometrisyydessään niin huikean hieno, että siitä on tänä kesänä tullut ihan minun suosikki!

Jos homma alkoi kiinnostaa, niin suosittelen uppoutumaan Instagramiin #flowermandala-maailmaan ja sitten vaan itse kokeilemaan. Mun suosikki ”kukkatilejä” ovat esim. @annikasnaturpyssel, @tiiavilma, @blowyinthewind ja @krissmacd . Niin ihania kuvia ettei tosikaan!

Pakko vielä loppuun kertoa tämä: ihan sattumalta juuri tätä kirjoittaessa tuli opettajaystävältä viestiä ja kuvia, kuinka mun kukkamandalat oli innostanut häntäkin tekemään oppilaiden kanssa koulussa mandaloita. Vitsi miten ihana kuulla, oon niin iloinen!

Heippa, Hatanpää (mitä kahden vuoden kämppiselämästä jäi mieleen)

Olen viimeiset kaksi vuotta asunut kämppiselämää neljän hengen kokoonpanolla, mutta  nyt vedellään viimeisiä päiviä tässä villiviinien koristamassa kivitalossa.

Ensimmäiset viinilasit ja kahvikupit on jo hellästi kääritty kuplamuoviin ja laitettu laatikkoon, jonka päällä lukee särkyvää. Aika haikeaa, mutta samalla ei, koska tänne voi onneksi ihan koska tahansa tulla kylään myöhemminkin, sillä pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä jäävät tähän asumaan edelleen.

Kaksi vuotta sitten oli tarkoitus, että minä ja Juho asuttaisiin tässä pieni hetki, väliaikaisesti vain. Mutta koska kämppiselämä meidän neljän kesken sujuikin niin saumattomasti ja asuinkustannukset kimpassa olivat tosi maltilliset, ei oikeastaan pidetty kiirettä oman asunnon etsimisessä vaan pesiydyttiinkin ihan huomaamatta nurkkiin vähän pidemmäksi aikaa. Eivätkä nämä ihan mitä tahansa nurkkia olekaan, vaan oman viehätyksensä tähän kotiin on tuonut se, että meitä ennen tässä on asunut liuta sukua aikaisemminkin. On jotenkin ihan mahtavaa ajatella, että nämä samat huoneet ovat olleet koti muun muassa isoisoisälleni, isoäidilleni ja hänen sisaruksilleen.

Ja ihan yhtä kivaa on myöhemmin muistella kaikkia niitä hetkiä, mitä on itse tässä asuessa itse saanut elää. Kahden vuoden aikana on arkeen mahtunut kaikenlaista, mutta ainakin nämä asiat jäävät mieleen:

Ensimmäisenä pakko mainita villiviinit. Niin ihanat, joka ikkunanraosta puskevat, varjostavat, viilentävät, jänniä varjoja seinille heittävät köynnökset. Kesällä kaikki talon aurinkoiset sivut peittyvät vihreään viidakkoon ja syksyllä ruskan värisävyjen seuraaminen käy harrastuksesta. Rakastan.

Etuovi, jonka krenkan lukon avaamiseen tarvittiin vankka kokemus ja tietty tekniikka. Vieraiden loppuvastus, ja usein oven avaamisessa tarvittiin kotiväen apua. Nyt lukko on korjattu, ja se toimii niinkuin muidenkin ihmisten kodeissa! (tosin operaatio vaati ensin sen, että ovea ei saanut auki kummaltakaan puolelta ja se piti irroittaa karmeistaan kokonaan 😀 )

Ne hetket, kun saapui väsyneenä kotiin ja joku oli tehnyt ruuan valmiiksi. Ja siivonnut. Tai leiponut jotakin ihan mahtavaa herkkua. Mahdollista myös kahden hengen taloudessa, mutta todennäköisyys valmiiseen ruokapöytään saapumisesta kasvaa, kun asukkeja on neljä. 🙂

Jostain syystä mieleeni on myös jäänyt myös yksi päivä viime keväältä, kun olin aika paskana töissä meneillään olevista jutuista, ja Juhon lohdutellessa minua kävi armas veljeni kiillottamassa keittiön juhlakuntoon ihan vaan siksi, että kenties se voisi mua jotenkin vähän lohduttaa. No, lohduttihan se.

Pihan oma kylähullu. Tässä pihapiirissä pyöri pitkään eräs mies, joka tunnetaan myös meidän omalla lempinimellä ”turvallisuuspäällikkö”. Hänen jäljiltään pihasta löytyi usein mitä omituisempia asioita, kuten pyörätuoli, lasten polkupyörä, kaupungin työntekijän takki tai kasa lasipulloja. En varsinaisesti yllättynyt kun kuulin että tyypille on sittemmin häkki heilahtanut, minkä takia häntä ei olekaan viime aikoina näkynyt.

Siinä ajassa kun me ollaan tässä asuttu, tien toiselle puolelle on noussut kokonainen uusi kerrostalo. Kun talon perustuksia tehtiin, maahan lyötiin teräspölkkyä semmoisella voimalla, että sohvalla istuessa tunsi kun talo hytkyi iskujen tahtiin. Viime viikolla talon edustalla jyrryytti tiejyrä ja meitä oikeasti jännitti, pysyykö kupit paikoillaan keittiön avohyllyillä.

Kesän ja syksyn kovien sateiden aikaan vuotava katto. Syksyllä katto tiputti täysin omituisista paikoista vettä, ja seuraavana päivänä kahta kovemmalla sateella ei sitten taas vuotanut mitään mistään. Muutamina päivinä lattialla tai sängyn päällä oli kippo, josta kuului tip tip tip. Kesällä on kuulemma katon kunnostustöitä luvassa.

Kämppis, jolla on pettämätön sisustussilmä ja rakkaus tuoreisiin kukkiin. Yhdessä mööbleeraus ja sohvan paikasta neuvottelu. Vanhojen huonekalujen ja kauniiden astioiden yhteinen fiilistely. Kiitos Emilia näistä!

Kämppis, jolla on pettämätön pukeutumistyyli ja (lähes) sama vaatekoko. Kiitos Emilia siitäkin, että muutama vaatekriisi vältettiin vierailemalla kämppiksen vaaterekillä.

…………..

Seuraavaksi pitäisi heilauttaa oman ja siipan vaatekaapin sisältö, sänky ja muut romppeet toiselle puolelle kaupunkia ja jatkaa sieltä käsin sitä oikean oman kodin etsintää – seuraava asumisjärjestelykin on nimittäin kategoriaa väliaikainen. Jännä nähdä, minkämittainen ajanjakso se tällä kertaa on!

Kirppishaukan kukkamaljakot

Olen aina rakastanut kirpputoreilla kiertelyä, ja lähes kaikki rakkaimmat tavarani, esineet ja vaatekappaleet olen metsästänyt kirpputoreilta tai ne ovat muuten kulkeutuneet minulle second handina.

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin jostain syystä käynyt kirpputoreilla todella harvakseltaan, enkä ainakaan löytänyt mitään hirmuisen kiinnostavaa. Parin viime viikon sisään kirppisonni ja -innostus on kuitenkin selkeästi kääntynyt, ja olen tehnyt ihan tosi hyviä löytöjä. Tosin tämän kuvissa näkyvän kolmikon kohdalla jo vähän nauratti että mikäs tämä maljakkovillitys oikein on, kun nämä olivat siis ainoat asiat, mitkä hyllyistä sillä kierroksella matkaan tarttuivat. Ihan huippu kolmikko tosin! Kemistin mittapulloja oli yhdessä pöydässä kunnon joukko, ja olisi jostain syystä tehnyt mieli napata useampikin mukaan, mutta valkkasin joukosta eniten silmääni miellyttävän, ja köyhdyin tästä valinnasta kolme euroa.

Kun sinisävyinen maljakko osui silmiini euron hintalapulla varustettuna, en empinyt. Jengin söpöin jäsen on ehkä kuitenkin tuo hempeän vaaleanpunainen pallero, joka ainakin hintalapun mukaan on Nuutajärven lasia. Minulla tuli siitä hiukan mieleen Marimekon uusi Flower-maljakko, jonka pientä kokoa ja herkkää olemusta olin jo aikaisemmin monissa kuvissa ihastellut. Tämä löytämäni maljakko maksoi 7,20 €, oikein kohtuullinen hinta siis. Jotenkin just nyt viehättää erityisesti tuommoiset pikkuiset, minimalistiset maljakot jotka toimivat parhaiten yhden kukan tai vihreän oksan kanssa. Viimeistään kesällä nämä pääsevät varmasti oikeuksiinsa suomalaisten luonnonkukkien kanssa.

(Näiden löytöpaikka oli muuten Mansen Kirpputorikeskus Tampereella, jossa kävin ekaa kertaa. Täytyy varmaan käydä toistekin.)

Vapaa on vain umpihanki

 

 

Ihanaa että saatiin vähän lunta tänne etelämmäskin, kyllähän tämä talvi on aika surullinen näky ollut tähän saakka. Aurinkoista lauantaita ei voinut viettää muualla kuin mökkimaisemissa.

Vajan kauimmaisesta nurkasta kaivetut sivakat olivat nähneet luistavimmat päivänsä jo varmaankin vuosikymmeniä sitten, mutta siitä huolimatta (tai juuri sen ansiosta) niillä pääsi oikeen sopivaan hiihtofiilikseen. Heipat järvellä pilkkivälle naapurin kalastajalle, hieman russelin ojennusta sen suhteen, että hiihtosauvat eivät ole hänen henkilökohtaisia purukeppejään, huppu päähän tuulelta suojaamaan ja pientä tasapainoilua suksilla niissä jäisissä kohdissa, mistä tuuli oli puhaltanut lumen kokonaan pois.

Juuri sen pituinen rundi järven jäällä, että saattoi omatunnolla siirtyä päiväretken parhaimpaan osuuteen, eli eväsleipiin, kahviin ja laskiaispullaan. Ihana talvipäivä!

Saunasaaressa

Yksi ihanimpia asioita talvessa on jäätyneet järvet. Alkutalvesta odotan aina malttamattomana, että Pyhäjärvi saa sen verran kantavan jääpeitteen, että uskaltaa napata koirat mukaan, päästää ne remmistä irti heti rantaan päästyä ja painella yhdessä tuumin katsomaan, miltä Saunasaari tänä talvena näyttää.

Vanhempieni kotiovelta on Saunasaareen noin 10 minuutin kävelymatka, joten usein painelen kylään sillä verukkeella, että saan samalla reissulla kävelylenkin jäällä ja visiitin saareen. Plus saan seurueeseen yhden bonuskoiran, maailman söpöimmän Helgan.

Helga on oppinut, että kun jäällä pääsee vapaaksi, on palveluskunnalla (eli minulla) yleensä mukana myös herkkuja, jotta luoksetulo varmasti sujuu silloinkin, kun näkökenttään sattuu osumaan jotakin hirmu kiinnostavaa. Mutta mikään ei ole Helgan mielestä kiinnostavampaa kuin kunnon eväsnamit, joten neiti kulkee sievästi sipsuttaen vieressä ja tasaisin väliajoin muistaa itse pyytää hieman santsausta. Ja jollainhan tuota nappisilmää pitää lepytellä, kun Hulda roikkuu riiviönä Helgan pitkässä turkissa kiinni aina sopivan tilaisuuden tullen.

Talvisin saa myös mahtavan tilaisuuden katsella rantojen hulppeimpia taloja ja huviloita ihan uudesta vinkkelistä, Pispalanharjusta nyt puhumattakaan. Ilta-aurinko paistaa Pispalan talojen ikkunoihin juuri sopivasta kulmasta, niin että koko harju kimmeltää kultaista heijastusta järvelle.